KKO:2009:8: Oliko painavia syitä velvoittaa kieltopäätökseen muutosta hakenut A korvaamaan kiellon hakijan oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa ja oliko A:n korvattava valtiolle myös hakijan avustajalle oikeusapulain nojalla valtion varoista maksetut palkkio ja kulukorvaus?

Diaarinumero: R2007/1142
Esittelypäivä: 30.9.2008
Antopäivä: 4.2.2009
Taltio: 148

Lähestymiskiellon rikkomisesta rangaistukseen tuomittu A oli määrätty uudelleen lähestymiskieltoon. Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden kieltopäätöksen. Kysymys siitä, oliko painavia syitä velvoittaa kieltopäätökseen muutosta hakenut A korvaamaan kiellon hakijan oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa ja oliko A:n korvattava valtiolle myös hakijan avustajalle oikeusapulain nojalla valtion varoista maksetut palkkio ja kulukorvaus. (Ään.)

LähestymiskieltoL 14 §
Oikeusapulaki 22 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Tampereen käräjäoikeuden tuomio 18.1.2007

X:n hakemuksesta käräjäoikeus määräsi A:n laajennettuun lähestymiskieltoon, joka tuli voimaan heti ja päättyi 17.1.2008. A:ta kiellettiin tapaamasta X:ää sekä X:n ja A:n yhteistä alaikäistä lasta Y:tä ja muuten ottamasta heihin yhteyttä tai sitä yrittämästä. Kiellettyä oli myös suojattavien henkilöiden seuraaminen tai tarkkaileminen. A:ta kiellettiin myös oleskelemasta X:n ja Y:n kodin, X:n työpaikan sekä Y:n päiväkodin läheisyydessä.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Markku Leskinen.

Turun hovioikeuden tuomio 26.9.2007

A valitti hovioikeuteen vaatien ensisijaisesti, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja hakemus hylätään sekä toissijaisesti, että lähestymiskielto määrätään perusmuotoiseksi ja sellaiseksi, ettei se koske Y:tä.

Toimitettuaan asiassa pääkäsittelyn, jota A oli vaatinut, hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion lähestymiskiellon osalta. Hovioikeus vahvisti X:n avustajan palkkioksi hovioikeudessa yhteensä 1 163,39 euroa. Valtion varoista maksettiin avustajalle palkkioksi 814,37 euroa. Oikeusapua 30 prosentin omavastuuosuudella saanut X velvoitettiin suorittamaan avustajalle omavastuuosuuttaan vastaavat 349,02 euroa.

A velvoitettiin korvaamaan X:lle tämän omavastuuosuutta vastaavat 349,02 euroa korkoineen sekä oikeusapulain 22 §:n nojalla valtiolle sen varoista X:n avustajalle maksetut 814,37 euroa korkoineen.

Oikeudenkäyntikulujen osalta hovioikeus lausui perusteluinaan, että lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:n mukaan asianosaiset vastaavat itse lähestymiskieltoasian käsittelystä johtuvista kustannuksista. Milloin siihen on painavia syitä, voidaan asiaan osallinen kuitenkin tuomioistuimessa velvoittaa suorittamaan vastapuolen kohtuulliset oikeudenkäyntikulut osaksi tai kokonaan.

Hovioikeus totesi, että käräjäoikeus oli tuomiollaan 19.10.2005 määrännyt A:lle 18.10.2006 asti voimassa olleen laajennetun lähestymiskiellon X:n ja Y:n suojaksi. A oli tuomittu kaksi kertaa rangaistukseen sanotun kiellon lukuisista rikkomisista. Kiellon päättymisen jälkeenkin A oli ainakin lähes käräjäoikeuden nyt kysymyksessä olevaan tuomioon asti toiminut tavalla, joka oli aikaisemmin ollut kiellon perusteena ja kiellolla kiellettyä ja jonka A oli siten voinut olettaa olevan peruste uuteen kieltoon. Käräjäoikeus oli viimeksi mainitulla tuomiollaan määrännyt A:lle uuden laajennetun lähestymiskiellon. Kun A, jolla oli ollut asiassa lainoppinut avustaja, oli selostetuissa olosuhteissa hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon, hänen oli täytynyt ymmärtää, että valitus varsin todennäköisesti hylätään. Näin ollen A oli ottanut asian tarpeettomasta pitkittämisestä tietoisen riskin ja hänen velvoittamiseensa korvaamaan X:lle tämän oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa oli lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:ssä tarkoitettuja painavia syitä.

Oikeusapulain 22 §:n 1 momentin mukaan oikeusavun saajan vastapuoli, joka olisi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun, oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun tai hallintolainkäyttölain 13 luvun nojalla velvollinen korvaamaan oikeusavun saajan oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osittain, on velvoitettava korvaamaan vastaavasti valtiolle sen varoista sanotun lain nojalla maksettavaksi määrätyt kustannukset korkoineen.

Oikeusapulain 22 §:n 1 momentissa ei ole mainittu lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:ää niiden säännösten joukossa, joiden nojalla oikeusavun saajan vastapuoli olisi sanotussa momentissa tarkoitetuin tavoin velvollinen korvaamaan oikeusavun saajan oikeudenkäyntikulut. Asiassa oli sen vuoksi arvioitava, voidaanko asianosainen, jonka velvoittamiseen suorittamaan vastapuolen oikeudenkäyntikuluja oli viimeksi mainitun säännöksen mukaiset perusteet, velvoittaa mainitun momentin nojalla suorittamaan valtiolle sen varoista maksettavaksi määrättyjä kustannuksia.

Oikeudenkäymiskulujen korvaamista koskeva perusperiaate ilmenee oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:stä. Sen mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, ellei muualla laissa toisin säädetä.

Lähestymiskieltoasiassa noudatetaan lähestymiskiellosta annetun lain 6 §:n 1 momentin mukaan rikosasian oikeudenkäyntimenettelyä. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain oikeudenkäyntikuluja koskevan 9 luvun 8 §:n mukaan asianomistajan yksin ajamassa rikosasiassa on soveltuvin osin voimassa, mitä riita-asioista säädetään. Nyt kysymyksessä olevaa asiaa oli pidettävä sanotuin tavoin ajettuna, joten siihen oli oikeudenkäyntikulujen osalta soveltuvin osin sovellettava oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännöksiä.

Lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:ssä ei ole mainintaa edellä selostetusta oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevasta perusperiaatteesta eikä viittausta oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:ään. Viimeksi mainittua säännöstä voidaan kuitenkin soveltaa myös lähestymiskieltoasiassa. Näin menetellen mainittu 1 § muodostaa pääsäännön, jota ei lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:n nojalla sovelleta lähestymiskieltoasiassa, ellei siihen ole painavia syitä. Tästä puolestaan seuraa, että kun lähestymiskieltoasiassa hävinnyt osapuoli velvoitetaan korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikuluja, ratkaisu perustuu kumpaankin mainituista säännöksistä.

Oikeusapulakia koskevasta hallituksen esityksestä (HE 82/2001 vp s. 110) ilmenee, ettei hävinneen velvollisuus korvata voittaneelle oikeudenkäyntikuluja ja valtiolle sen varoista oikeusapulain nojalla maksettavia kustannuksia tule hävinneen asianosaisen kokonaiskorvausvelvollisuuden osalta olla erilainen riippuen siitä, saako voittanut osapuoli oikeusapua vai ei, ja jos saa, millä omavastuuosuudella. Hovioikeuden mukaan tämä viittasi vahvasti siihen, että oikeusapulain 22 §:n 1 momenttia tulee soveltaa hävinneen osapuolen korvausvelvollisuuteen valtiolle myös silloin, kun hävinnyt osapuoli olisi lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:n nojalla velvollinen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut.

Edellä mainitun hallituksen esityksen (s. 110) mukaan sitä annettaessa voimassa olleen, yleisestä oikeusavusta annetun lain 24 §:n mukaan oikeusapua saaneen vastapuoli oli velvollinen korvaamaan valtiolle asiasta aiheutuneet kulut ja oikeusapua saaneelle tälle aiheutuneet kulut, jos hän ilman yleisen oikeusavun myöntämistä olisi asiaan sovellettavien prosessisääntöjen nojalla ollut velvollinen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut. Sanotussa säännöksessä on mainitut prosessisäännöt puolestaan yksilöity ja niiksi on mainittu oikeudenkäymiskaaren 21 luku, oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 9 luku ja hallintolainkäyttölain (586/1996) 13 luku. Kun lähestymiskiellosta annetun lain 14 § on ollut mainittua hallituksen esitystä annettaessa voimassa ja se on siten ollut esityksessä tarkoitettu asiaan sovellettava prosessisäännös, tuki myös esityksessä lausuttu vahvasti sitä, että oikeusapulain 22 §:n 1 momenttia oli sovellettava korvausvelvollisuuteen valtiolle myös lähestymiskieltoasiassa.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:n 1 momentin mukaan velvollisuus korvata oikeudenkäyntikulut ylemmässä oikeusasteessa on määrättävä sen mukaisesti, mitä muutoksenhakumenettelyssä on tapahtunut ja onko asianosainen voittanut tai hävinnyt muutoksenhaun.

A oli hävinnyt muutoksenhakunsa kokonaan ja hänen määräämiselleen 1 kohdassa selostettuun korvausvelvollisuuteen oli 2 kohdasta ilmenevin tavoin lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:ssä tarkoitettuja painavia syitä.

Kerrotuilla perusteilla A oli lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:n, oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n ja 16 §:n 1 momentin, oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 8 §:n ja oikeusapulain 22 §:n 1 momentin nojalla velvoitettava korvaamaan X:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa samoin kuin suorittamaan valtiolle sen varoista X:lle myönnetyn oikeusavun nojalla maksetut kustannukset korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heikki Särkilä, Pentti Mäkinen ja Sinikka Linnavuori.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin hänet on määrätty korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa ja että hänet vapautetaan velvollisuudesta korvata valtiolle sen varoista asianajaja T:lle X:n avustamisesta hovioikeudessa maksetut 814,37 euroa korkoineen sekä X:lle tämän omavastuuosuus hovioikeuskuluista eli 349,02 euroa korkoineen.

X vastasi valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. X on Tampereen käräjäoikeuteen 12.10.2006 saapuneessa hakemuksessaan pyytänyt, että A:ta kielletään kahteen vuoteen tapaamasta X:ää sekä X:n ja A:n yhteistä lasta sekä ottamasta näihin yhteyttä tai oleskelemasta näiden kodin sekä eräiden muiden paikkojen läheisyydessä. X on esittänyt vaatimuksensa perusteiksi ensiksikin sen, että Tampereen käräjäoikeus oli jo 19.10.2005 määrännyt A:n vuoden ajaksi laajennettuun lähestymiskieltoon ja että A oli käräjäoikeudessa 21.2.2006 tuomittu tuon lähestymiskiellon rikkomisesta sakkorangaistukseen. X on lisäksi vedonnut siihen, että A:ta oli epäilty kolmella muullakin kerralla rikkoneen lähestymiskieltoa sekä myös pahoinpidelleen X:ää. Häirintä oli jatkunut kyseisen kiellon voimassaolon päättymispäivän 18.10.2006 jälkeenkin.

2. Käräjäoikeus on 18.1.2007 määrännyt A:n laajennettuun lähestymiskieltoon 17.1.2008 saakka siten, että A:ta on kielletty oleskelemasta ratkaisussa erikseen määriteltyjen paikkojen läheisyydessä. Käräjäoikeus on pitänyt A:n harjoittamaa häirintää vakavana. Oikeudenkäyntikulut ovat jääneet asianosaisten itsensä vastattaviksi.

3. A on valituksessaan hovioikeudelle vaatinut, että X:n hakemus hylätään kokonaan tai että lähestymiskielto määrätään vain perusmuotoisena X:ää kohtaan eikä lainkaan lasta kohtaan. A on vedonnut siihen, että hänen yhteydenottonsa olivat liittyneet asianosaisten yhteiseen lapseen ja A:n oikeuteen tavata tätä sekä että kaikki hänen lähettämikseen väitetyt viestit eivät olleet olleet hänen lähettämiään ja että hänen yhteydenottonsa olivat vähentyneet selvästi kesä – heinäkuun 2006 jälkeen, kun lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevat kysymykset oli ratkaistu tuomioistuimessa.

4. Hovioikeus ei ole miltään osin muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. A on velvoitettu korvaamaan oikeusapua saaneen X:n oikeudenkäyntikulut hovioikeuden osalta tämän omavastuuosuutta vastaavalla määrällä. Lisäksi hovioikeus on velvoittanut A:n korvaamaan valtiolle sen varoista X:ää hovioikeudessa avustaneelle asianajajalle maksetut kulukorvauksen ja palkkion arvonlisäveroineen.

5. Korkeimmassa oikeudessa on enää kysymys siitä, onko hovioikeudella ollut perusteita määrätä A:lle edellä mainittu korvausvelvollisuus.

Oikeudenkäyntikuluja koskeva vastuu lähestymiskieltoasiassa

6. Lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:n mukaan asiaan osalliset vastaavat itse lähestymiskieltoasian käsittelystä johtuvista kustannuksista. Milloin siihen on painavia syitä, voidaan asiaan osallinen kuitenkin tuomioistuimessa velvoittaa suorittamaan vastapuolen kohtuulliset oikeudenkäyntikulut osaksi tai kokonaan.

7. Säännöksen esitöiden (HE 41/1998 vp s. 25) mukaan kysymys lähestymiskiellon määräämisestä ei varsinaisesti olisi riita- eikä rikosasia, joten niitä koskevia säännöksiä oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta ei sovellettaisi lähestymiskieltoasian käsittelyyn. Asiaan osalliset vastaisivat pääsääntöisesti itse asian käsittelystä aiheutuvista kustannuksista, eikä hävinneellä osapuolella siten olisi velvollisuutta korvata voittaneen osapuolen kuluja asiassa. Painavana syynä, jonka perusteella lähestymiskiellon hakijan oikeudenkäyntikulut voitaisiin korvata, on esitöissä mainittu se, että lähestymiskieltoon määrättävä henkilö pyrkii pitkittämään oikeudenkäyntiä perusteettomasti ja saa näillä toimillaan oikeudenkäyntikulujen määrän kasvamaan aiheettomasti.

8. Muutoksenhakua käräjäoikeuden ratkaisuun ei sinänsä voida pitää oikeudenkäynnin perusteettomana pitkittämisenä, vaikka muutoksenhaku ei lopulta menestyisikään. Hovioikeudessa toimitetusta pääkäsittelystä, jossa on otettu vastaan sama henkilötodistelu kuin käräjäoikeudessa, ei ole aiheutunut X:lle sellaisia kustannuksia, jotka poikkeaisivat tavanomaisista vastaajapuhevallan käyttämisestä ja todistelusta johtuvista kustannuksista. A ei ole muutoinkaan aiheuttanut hovioikeudessa vastapuolelleen tarpeettomia lisäkustannuksia. Pelkästään tältä kannalta tarkasteltuna asiassa ei olisi perusteita poiketa lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:n mukaisesta pääsäännöstä, jonka mukaan asianosaisten tulee itse vastata oikeudenkäyntikuluistaan.

9. A:lle nyt määrätyssä lähestymiskiellossa on kuitenkin kysymys aikaisemman lähestymiskiellon uudistamisesta. Uutta lähestymiskieltoa on jouduttu hakemaan jo aikaisemman kieltoajan kuluessa. A oli syyllistynyt aikaisemman lähestymiskiellon rikkomiseen ja hänet oli tuomittu siitä rangaistukseen. A oli senkin jälkeen jatkanut kiellettyä häirintää. Korkein oikeus katsoo, että tällaisessa tilanteessa A:n muutoksenhausta X:lle aiheutuvien kustannusten jääminen asian hovioikeudessakin voittaneen X:n itsensä vastattaviksi olisi kohtuutonta. Tällä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että asiassa on ollut lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:ssä tarkoitettuja painavia syitä velvoittaa A, joka on hävinnyt muutoksenhakunsa hovioikeudessa, korvaamaan X:n oikeudenkäyntikulut.

Oikeusapuun liittyvä korvausvelvollisuus valtiolle

10. Oikeusapulain 22 §:n 1 momentin mukaan oikeusavun saajan vastapuoli, joka olisi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun, oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun tai hallintolainkäyttölain 13 luvun nojalla velvollinen korvaamaan oikeusavun saajan oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osittain, on velvoitettava korvaamaan vastaavasti valtiolle sen varoista sanotun lain nojalla maksettavaksi määrätyt kustannukset korkoineen. Kuten lain esitöissä (HE 82/2001 vp s. 110) on viitattu, lainkohdasta ilmenee yleisistä varoista kustannettavaan oikeusapuun liittyvä yleinen periaate, jonka mukaan oikeusapua saaneen vastapuolen oikeudenkäyntikuluvastuun tulee lähtökohtaisesti olla riippumaton siitä, onko asiassa myönnetty toiselle osapuolelle oikeusapua vai ei. Sanottu periaate puoltaa säännöksen sellaista tulkintaa, että sen mukainen korvausvelvollisuus valtiolle voi syntyä myös tilanteessa, jolloin oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus perustuu lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:ään.

Oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa

11. Asian lopputulokseen nähden ja edellä lausutut perusteet huomioon ottaen A:n on lisäksi korvattava valtiolle sen varoista X:n avustajalle Korkeimmassa oikeudessa maksettu palkkio arvonlisäveroineen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Oikeusapulain 17 §:n nojalla vahvistetaan asianajaja T:n palkkioksi X:n avustamisesta Korkeimmassa oikeudessa asian hoitamisen edellyttämän kohtuulliseksi harkitun yhden tunnin työmäärän perusteella 100 euroa sekä arvonlisäveron määräksi 22 euroa. Valtion varoista suoritetaan T:lle palkkiona 70 euroa sekä arvonlisäveron määrä 15,40 euroa eli yhteensä 85,40 euroa.

A velvoitetaan korvaamaan valtiolle T:lle maksetut 85,40 euroa, mille määrälle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitettua viivästyskorkoa siitä lukien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Lauri Lehtimaja, Pasi Aarnio, Hannu Rajalahti, Timo Esko (eri mieltä) ja Soile Poutiainen. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Esko: Perustelujen kohtien 1 – 7 osalta olen samalla kannalla kuin Korkeimman oikeuden enemmistö. Muutoin lausun seuraavan:

A:lla on ollut oikeus hakea muutosta käräjäoikeuden tuomioon, jolla hänet on määrätty lähestymiskieltoon. Lähestymiskielto on ollut voimassa tuomion antamispäivästä lukien, eikä A ole hovioikeudessa pyytänyt kiellon keskeyttämistä.

Pääkäsittelyn toimittaminen hovioikeudessa on perustunut sitä koskeviin oikeudenkäymiskaaren säännöksiin ja A:n niihin nojautuvaan vaatimukseen. Asiassa ei ole ilmennyt, että A olisi pääkäsittelyä vaatiessaan esimerkiksi esittänyt perättömiä tosiasiaväitteitä, eikä valituksessa esitetty ole antanut vastapuolelle esimerkiksi aihetta uuteen, lisäkustannuksia aiheuttavaan ulkopuoliseen todisteluun. A ei näin ollen ole pyrkinyt pitkittämään oikeudenkäyntiä hovioikeudessa eikä kasvattanut vastapuolen oikeudenkäyntikuluja aiheettomasti.

Lähestymiskiellon määräämisen tueksi esitetyt perusteet ja todistelu ovat olleet vahvoja. Kuitenkaan ei A:n valituksesta hovioikeudelle ilmeneviä vaatimuksia ja niille esitettyjä syitä ole pidettävä siten perusteettomina, että painavia syitä kuluvastuulle voitaisiin katsoa olevan käsillä. Erityisesti tämä koskee toissijaista vaatimusta lähestymiskiellon määräämisestä perusmuotoiseksi ja ettei lähestymiskielto ulotu A:n ja X:n yhteiseen lapseen.

Vaikka asiassa on kysymys aikaisemman lähestymiskiellon uudistamisesta ja vaikka A:n valitus on hovioikeudessa hylätty, ei A:n muutoksenhakua hovioikeuteen voida edellä esitetty huomioon ottaen pitää sinänsä sellaisena seikkana, jonka vuoksi X:lle muutoksenhausta koituneiden kustannusten jättäminen hänen itsensä kannettaviksi olisi kohtuutonta.

Lisäksi totean, että lähestymiskiellosta annetun lain 6 §:n mukaan on pääkäsittelyssä käräjäoikeudessa soveltuvin osin voimassa, mitä oikeudenkäynnistä rikosasiassa säädetään. Lähestymiskieltoasioilla on rikosprosessuaalinen erityisluonne, jota kuvaa tuomioistuimen korostunut rooli asian selvittämisessä. Siihen liittyy puolestaan periaate, jonka mukaan epäillyllä ei ole velvollisuutta myötävaikuttaa syyllisyyskysymyksen selvittämiseen. Tähänkään nähden ei ole perusteltua soveltaa lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:n mahdollistamaa kuluvastuuta tavalla, joka voi estää normaalin muutoksenhaun.

Katson, että asiassa ei ole esitetty lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:ssä tarkoitettuja painavia syitä velvoittaa A korvaamaan X:n oikeudenkäyntikuluja. A ei siten ole myöskään velvollinen korvaamaan X:n avustajalle valtion varoista maksettua määrää valtiolle. Vapautan A:n velvollisuudesta suorittaa hovioikeuden X:lle ja valtiolle maksettaviksi tuomitsemia korvauksia korkoineen.

Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen olen X:n avustajalle valtion varoista maksettavan palkkion ja sitä koskevan A:n korvausvelvollisuuden osalta samaa mieltä kuin enemmistö.