KKO:2021:78: Oliko oikeudenkäyntiavustajan määräämiselle lain mukaisia perusteita?

Diaarinumero: R2021/19
Antopäivä: 19.10.2021
Taltio: 1585
ECLI-tunniste: ECLI:FI:KKO:2021:78

Rikoskomisario oli määrännyt A:n aviopuolison B:n laajennettuun väliaikaiseen lähestymiskieltoon A:n suojaamiseksi. Lähestymiskieltoasiaa käräjäoikeudessa käsiteltäessä A pyysi, että asianajaja C määrättäisiin hänen oikeudenkäyntiavustajakseen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan nojalla.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, että oikeudenkäyntiavustajan määräämiselle ei ollut lain mukaisia perusteita.

Asian käsittely käräjäoikeudessa

Pirkanmaan käräjäoikeuden päätös 16.11.2020 asiassa R 20/6265

Sisä-Suomen poliisilaitoksen rikoskomisario oli 9.11.2020 määrännyt B:n väliaikaiseen laajennettuun lähestymiskieltoon, jolla suojattava henkilö oli B:n aviopuoliso A.

Asiaa käräjäoikeudessa käsiteltäessä A vaati, että asianajaja C määrätään oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan nojalla hänen oikeudenkäyntiavustajakseen lähestymiskieltoasiassa. A lausui kiellon liittyvän lähisuhdeväkivaltaa koskevaan asiaan, jossa hän oli asianomistaja.

Käräjäoikeus totesi, ettei mainitun pykälän mukaista asianomistajan oikeudenkäyntiavustajaa voida lain sanamuodon mukaan määrätä lähestymiskieltoasiassa. Tätä johtopäätöstä tuki myös se, että lähestymiskieltohakemus on asianosaisen itse ajama asia, eikä säännös avustajan määräämisestä koske asianomistajan itse vireille saattamia rikosasioitakaan. Johtopäätöstä ei horjuttanut verraten vanha Vaasan hovioikeuden ratkaisu VaaHO 2004:8 eivätkä ns. Istanbulin sopimuksen 57 artikla tai ns. uhridirektiivin 13 artikla, jotka eivät automaattisesti velvoita taloudellisista oloista riippumattomaan valtion varoista maksettavaan oikeudelliseen avustamiseen. Avustajan määräyksen antamista vastaan puhui myös se, ettei vastapuoli ollut vastustanut lähestymiskieltohakemusta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Maija Kulmala.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle, joka haki muutosta ennakkopäätösvalituksin, myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja asianajaja C määrätään hänen oikeudenkäyntiavustajakseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Rikoskomisario oli 9.11.2020 määrännyt B:n väliaikaiseen laajennettuun lähestymiskieltoon, jolla suojattava henkilö oli B:n aviopuoliso A.

2. Rikoskomisarion saatettua päätöksensä käräjäoikeuden käsiteltäväksi A pyysi, että B määrätään vuoden mittaisen laajennettuun lähestymiskieltoon ja että asianajaja C määrättäisiin oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan nojalla hänen oikeudenkäyntiavustajakseen lähestymiskieltoasiassa.

3. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on se, voidaanko A:lle määrätä mainitun lain nojalla oikeudenkäyntiavustaja lähestymiskieltoasiassa.

Sovellettavat säännökset

4. Rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan mukaan tuomioistuin voi määrätä asianomistajalle oikeudenkäyntiavustajan esitutkintaa ja, silloin kun asianomistajalla on vaatimuksia syyttäjän ajamassa asiassa, oikeudenkäyntiä varten rikoslain 21 luvun 1-6 ja 6 a §:ssä tarkoitetussa rikosasiassa, jos sitä asianomistajan ja rikoksesta epäillyn välinen suhde huomioon ottaen on pidettävä perusteltuna.

5. Lähestymiskiellosta annetun lain (lähestymiskieltolaki) 6 §:n 1 momentin mukaan asian käsittelystä on soveltuvin osin voimassa, mitä oikeudenkäynnistä rikosasiassa säädetään.

Viittaussäännöksen merkitys asiassa

6. Korkein oikeus toteaa, että lähestymiskieltoa koskevassa asiassa ei ole kysymys edellä kohdassa 4 selostetusta rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan mukaisesta syyttäjän ajamasta rikosasiasta (ks. HE 41/1998 vp s. 20 ja 25).

7. Lähestymiskieltolaki ei myöskään sisällä säännöksiä asianosaisen avustamisesta tai oikeusavusta. Prosessilakina lähestymiskieltoasioissa tulee noudatettavaksi lähestymiskieltolain 6 §:n 1 momentin viittaussäännöksen nojalla rikosoikeudenkäyntilaki, jonka 2 luku sisältää määräykset asianosaisen avustamisesta rikosasiassa.

8. Lähestymiskieltolain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 41/1998 vp s. 20-21) ilmenee, että lähestymiskieltolain 6 §:n 1 momentin viittaussäännöksen nojalla rikosoikeudenkäyntilaista tulee lähestymiskieltoasioissa noudatettavaksi lähinnä 7 luvun mukainen asianomistajan yksin ajaman rangaistusvaatimuksen käsittelyjärjestys. Sen sijaan hallituksen esityksessä ei tuoda esiin, että rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun säännösten olisi tarkoitettu soveltuvan lähestymiskieltoasian käsittelyyn. Mainitun luvun säännösten asemesta lain perusteluissa (s. 13-14) viitataan valtion varoista kustannettavan oikeusavun osalta lähestymiskieltolakia säädettäessä voimassa olleeseen maksuttomasta oikeudenkäynnistä annettuun lakiin (87/1973). Perusteltua onkin katsoa, ettei rikosoikeudenkäyntilain 2 luku tule lähestymiskieltolain 6 §:n 1 momentin viittaussäännöksen nojalla sovellettavaksi lähestymiskieltoasiassa.

Rikosuhridirektiivin tulkintavaikutus

9. A on vedonnut vaatimuksensa tueksi ns. rikosuhridirektiiviin (Euroopan parlamentin ja neuvoston 25.10.2012 antama direktiivi 2012/29/EU rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS korvaamisesta).

10. Rikosuhridirektiivin 13 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että uhrilla on mahdollisuus oikeusapuun, jos hänellä on rikosoikeudellisen menettelyn osapuolen asema. Edellytykset tai menettelymääräykset, joiden nojalla uhri voi saada oikeusapua, määritetään kansallisessa oikeudessa.

11. Rikosuhridirektiiviä on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti tulkittava kunnioittaen perusoikeuksia, erityisesti oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, mistä määrätään paitsi Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklassa myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa (tuomio 29.7.2019, Gambino & Hyka, C-38/18, EU:C:2019:628, 40 ja 53 kohta). Perusoikeuskirjan 47 artiklan kolmannen kohdan mukaan maksutonta oikeusapua annetaan vähävaraisille, jos tällainen apu on tarpeen, jotta asianomainen voisi tehokkaasti käyttää oikeutta saattaa asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi.

12. Korkein oikeus toteaa, että rikosuhridirektiivi on pantu kansallisesti täytäntöön muun muassa esitutkintalakia ja rikosoikeudenkäyntilakia muuttamalla. Kysymys on direktiivin tulkintavaikutuksesta, joka merkitsee sitä, että kansallisilla tuomioistuimilla on velvollisuus tulkita kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivillä tarkoitettu tulos saavutetaan (esim. KKO 2016:35, kohta 19 ja siinä mainitut ratkaisut).

13. Rikosuhridirektiivin 13 artiklan ja perusoikeuskirjan 47 artiklan mukaisesti rikosoikeudellisen menettelyn uhrilla tulee olla oikeus oikeusapuun, jonka myöntämisen edellytyksistä ja menettelymääräyksistä säädetään kansallisesti ja jonka maksuttomuus edellyttää, ettei asianomistajalla muutoin ole riittäviä varoja tehokkaiden oikeussuojakeinojen käyttöön. Mainituista unionin oikeuden oikeussäännöistä ei siten seuraa velvollisuutta myöntää kansallisessa menettelyssä uhrille ehdotonta oikeutta valtion varoista maksettavaan oikeusapuun, vaan jäsenvaltioille on jätetty laaja harkintavalta määrätä oikeusavun myöntämisen edellytyksistä. Suomen laki ei anna tällaista ehdotonta oikeutta. Näin ollen direktiivin 13 artiklallekaan ei sen sanamuodon perusteella ja sitä perusoikeuskirjan 47 artiklan kolmannen kohdan mukaisesti tulkittaessa voida antaa sellaista merkitystä, että rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 2 kohtaa olisi tulkittava A:n vaatimalla tavalla.

Istanbulin sopimuksen merkitys säännöksen tulkinnassa

14. A on myös vaatinut, että rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 2 kohtaa tulkitaan perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti. Tässä tarkoituksessa hän on viitannut ns. Istanbulin sopimukseen (Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta, SopS 52-53/2015).

15. Suomen perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Kuten ratkaisussa KKO 2020:66 (kohta 18) on todettu, perusoikeusmyönteisellä laintulkinnalla tarkoitetaan yleisesti sitä, että tuomioistuimen on valittava perusteltavissa olevista lain tulkintavaihtoehdoista sellainen, joka parhaiten edistää perusoikeuksien tarkoituksen toteutumista ja joka eliminoi perustuslain kanssa ristiriitaisiksi katsottavat vaihtoehdot. Lain tulkinnan mahdollisuudet vaihtelevat muun muassa säännöksen yksityiskohtaisuuden, joustavuuden ja oikeudenalan mukaan (ks. myös KKO 2015:14, kohdat 29 ja 36, KKO 2020:2, kohta 21 ja KKO 2021:42, kohta 8).

16. Istanbulin sopimuksen 53 artiklan 2 kohdan mukaan osapuolet toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö- tai muut toimet varmistaakseen, että lähestymiskiellot tai suojelumääräykset ovat käytettävissä välittömään suojeluun aiheuttamatta uhrille kohtuutonta taloudellista tai hallinnollista taakkaa. Lisäksi 57 artiklan mukaan osapuolet säätävät uhrien oikeudesta oikeudelliseen avustamiseen ja maksuttomaan oikeusapuun kansallisen lakinsa edellyttämällä tavalla.

17. Hallituksen esityksessä sopimuksen hyväksymisestä (HE 155/2014 vp s. 70-71) on todettu, ettei 57 artiklan sisältämän määräyksen voimaansaattaminen edellytä lainmuutoksia, minkä johtopäätöksen eduskunta on hyväksynyt. Kuten hallituksen esityksessä on todettu, sopimuksen selitysmuistion (kohta 295) mukaan uhreilla ei ole sopimuksen perusteella automaattista oikeutta maksuttomaan oikeusapuun, vaan sen saamisen edellytykset määräytyvät kansallisen lain mukaan. Korkein oikeus toteaa, että oikeusavun saamisen edellytyksiä arvioitaessa on otettava huomioon myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan määräys maksuttomasta oikeusavusta, sellaisena kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on sitä oikeuskäytännössään tulkinnut.

18. Korkein oikeus toteaa, että Istanbulin sopimuksen määräykset ovat jättäneet kansallista harkintavaltaa siihen, kuinka kattavaksi maksuton oikeusapu halutaan säätää. Tällainen harkinta kuuluu lainsäätäjälle. Näin ollen asiassa ei ole Istanbulin sopimuksen perusteella aihetta tulkinnalla laajentaa rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan sanamuodon mukaista soveltamisalaa. Kun huomioon otetaan vielä, että lähestymiskieltolain 14 §:n mukaisesti asiaan osalliset vastaavat itse lähestymiskieltoasian käsittelystä johtuvista kustannuksista, jollei ole painavia syitä velvoittaa asiaan osallista suorittamaan vastapuolen kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, eivät muutkaan asiassa sovellettavaksi tulevat perusoikeudet, erityisesti oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, edellytä tällaista tulkintaa.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

19. Rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan soveltamisalan tulkinnassa lähtökohtana on sen sanamuoto. A:n esittämä tulkinta merkitsisi säännöksen soveltamisalan laajentamista. Tällainen tulkinta ei saa sellaista tukea perus- ja ihmisoikeuksista tai niitä täsmentävistä kansainvälisistä sopimuksista, että sitä voitaisiin pitää perusteltuna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisen kannalta.

20. Vaatimus oikeudenkäyntiavustajan määräämisestä lähestymiskieltoasiassa rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan nojalla on näin ollen perusteeton.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Lena Engstrand ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Johannes Koskenniemi.